Tämä kurssi on ensimmäinen kosketukseni yhteiskuntatieteisiin, joten olen todellakin kurssin noviisi. Luennon aloitus oli suorastaan ilahduttava, sillä luennoitsija Mäki-Kulmalan lupsakka huumori viihdytti sopivasti ja esiintyminen oli sisällöltään miellyttävää seurattavaa. Itse myös pidän pohdiskelusta ja asioiden syy-seuraus-suhteiden pohdiskelusta historian keinoin.

Ihan aluksi on tarkistettava yksi asia – mitä yhteiskuntatieteet edes tarkoittavat? Siitä en ollut lukenut halaistua sanaa ennen ensimmäistä luentoa, joten netti saa tarjota tietojaan. Yhteiskuntatieteet on joustavasti määritelty yleistermi tieteenaloille aina aluetieteistä yhteiskuntahistoriaan. Nimensä mukaan ne tutkivat yhteiskuntaa ja sen ilmiöitä. Esimerkiksi oikeustiede poislukeutuu siksi, ettei se tutki aihettaan yhteiskunnallisena vaan normatiivisena ilmiönä. Historiallisesti yhteiskuntatieteet syntyivät 1700-luvun lopulla, vaikuttiminaan mm. valistusaika, luonnontieteiden kehitys ja irrottautuminen yhteiskuntajärjestyksestä jumalan ylhäältäpäin asettamana ‘luonnonlakina’.

Filosofia on hiukan kun raapiminen. Sitten kun kutittaa, raavitaan.
(Kerrotaan Wittgensteinin sanoneen)

Luennon kiinnostavin ajatus oli sen pitkään pedatussa peruskysymyksessä: mihin oikea tiede tarvitsee filosofiaa? Jo yhteiskuntatieteiden ‘isä’ Auguste Comte (1798-1857) esitti filosofian olevan ihmiskunnan välivaihe matkalla kohti tieteen ja tekniikan hallitsemaa aikuisuutta. Oikea tiedehän ratkoo ongelmia, tutkii ja kehittyy – tuottaen lisää todistettua ja toistettavissa olevaa tutkimustietoa. Mäkikulmalan esittämä vastaus kysymykseen on metaforallinen itse ajattelulle ja sen paikalle ihmiselämässä: kriisiaikoina. Kun perusta pettää, on pakko kyseenalaista vanhat totuudet. Voidaan ajatella, että tiede kehittyy melko tasaisenvarmasti kunnes se kohtaa nykyisen tietämyksensä rajat. Äärimmäisenä esimerkkinä vaikka kvanttitiede, joka ei ollut ensimmäisille löytäjilleen helppo pala vaan uhmasi senhetkisiä peruskäsityksiä fysiikasta ja maailman rakentumisesta. Filosofia oli tässäkin tilanteessa tapa jäsentää maailmaa uusiksi pohdiskelun, kyseenalaistamisen ja kylmän rationaalisen ajattelun avulla. Tämä on mielestäni todella kaunis määritelmä filosofialle itselleen.

Mieleen tulee myös teoria (jonka kirjoittajaa en millään muista), että yhteiskuntamuoto ei voi varsinaisesti kehittyä muuten kuin mullistusten kautta: ei ole mahdollista vaihtaa diktaturismista demokratiaan ilman suurta rysäystä ja kipuilua, ja juuri silloin on suurin tarve kyseenalaistaa kaikki vanha ja luoda uusi yhteinen pohja. Voisiko tämän laajentaa kaikkiin tieteisiin tai elämään? Voiko todellista kehitystä tapahtua ilman kriisejä? Pikaisesti pohdittuna voisin väittää, että suuret käännekohdat elämässäni nojautuvat kriiseihin, jotka on ollut pakko ratkaista pohdinnan myötä. Tuntuu silti väärältä sanoa, ettei ‘rauhanajan’ hidas kehitykseni olisi ollut aitoa kehitystä. Ehkä tarvitsemme molempia.

Žižekin ratkaisu on siis muuttaa asioita pidemmän ajan kuluessa – ei pidä hosua. Nykymaailma kohtaa valtavia haasteita, jotka eivät monimutkaisuudessaan jää menneiden aikojen varjoon: mm. talouskriisi, biogenetiikka, ilmastonmuutos ja kiinalaismallisen autoritaarisen kapitalismin nousu. Žižek näkeekin filosofien modernin tehtävän kysyä oikeat kysymykset ja paljastaa haasteiden todellinen luonne – jotta voidaan toimia paremmin. Tämä on mielestäni erinomainen määrittely ns. asiantuntijan osallistumisesta yhteisen hyvän kehittämiseen, sillä eihän voida olettaa filosofien olevan hyviä lisäksi esim. politiikassa tai aktivismissa.

Žižek huomauttaa että usein pelkät kysymykset ja lähtöoletukset ovat niin vahvasti painottuneita, että ne mystifioivat kysymykset: ikään kuin peittävät ne helppojen ristiriitojen harsoon, joka estää näkemästä asioita objektiivisesti. Esimerkkinä mainitaan rasismin typistyminen keskusteluun suvaitsemattomuudesta, vaikka ilmiönä se levittäytyy todella moneen suuntaan ja syvällisiin ongelmakenttiin. Tarvitaan paneutumista, tutkimusta ja ihan puhdasta älyllistä työtä, että vaikeiden ongelmien syy-seuraus-suhteita saa kartoitettua ja esitettyä helposti ymmärrettävässä muodossa.

Aihepiiriin muuttuen, tulee mieleen yleinen lausahdus että ihmiset aliarvioivat muutosnopeuden lyhyellä aikavälillä ja yliarvioivat sen pitkällä aikavälillä. Esim. kännykät levisivät kaiken kansan puhelimiksi vain muutamissa vuosissa, mutta ihminen ei vieläkään ole käynyt Marsissa eivätkä autot lennä. Ehkä pitää lukaista yksi Žižekin kirja ja katsoa paraneeko oma kyky ennustaa tulevaisuutta.

Nettihesarin kolumnisti Jyrki Kiiskinen kirjoittaa tätä nykyä kolumnejaan samoilla otsikoilla kuin ranskalainen renesanssiajan ‘yleisfilosofi’ Michel de Montaigne 500 vuotta sitten kirjassaan ‘Essais’. Montaigne oli ajattelija, jonka yhtenä tavoitteena oli ymmärtää ihmistä ja ihmisyyttä. Kirja sisältää lyhyitä esseitä – eli aikansa kolumneja tai blogauksia – kaikenlaisista aiheista, kuten nyt Kiiskisen viimeisin “Mielikuvituksen voimasta”. Se ei varmaankaan ollut Montaignen esseekokoelma, jota lueskelin yhtenä loppukesän iltana kyläillessäni erään taidegalleristin luona, mutta kokemus oli yllättävän vahva: “Ihan kuin juuri kirjoitettu!” Huomiot, ajatuksenkulku, huumorintaju ja kirjoittajan olemus olivat ihan tätä päivää kunhan vanhahtavan sananparren unohti. Sama kokemus voi tosin tulla jo tosin vanhoja roomalaisia ja kreikkalaisia kirjoituksia lukiessakin – ja loppujen lopuksi kuinka vanhasta kirjoitetusta tekstistä tahansa. On se vaan jännä, kuinka vähän ihminen on muuttunut vuosituhansien aikana. Siinä on jotain kutkuttavan erikoista! Olisikohan peräti niin, että jos Montaignen kaltainen yleissivistynyt ihminen heijattaisiin aikakoneella nykyaikaan, niin tämä sopeutuisi ihan mukavasti pienen jetlagin jälkeen? Siitä vaan vuokrakämppä alle, parisuhde etsintään ja opettelemaan internetin salat. Olisiko hyppy Ranskan renesanssin kaupunkielämästä nykyajan kaupunkiin isompi kuin muuttaminen nyky-Suomen korpimaiden perukoilta Helsingin ytimeen latte-kahviloiden keskuuteen?

Internet on tullut ja vapauttanut tietoa monella tavalla, mutta aidon tieteellisen julkaisut ovat usein suljettuja ammattilaisten palveluita. Ymmärrän hyvin, että minkään nettipalvelun pyörittäminen ei todellakaan ole ilmaista, mutta silti tiedon jumittaminen vain pienen sisäpiirin käyttöön tuntuu resurssien hukkaamiselta. Esimerkiksi kun tein aikoinaan oman lopputyöni (joka ei sinänsä vielä ollut tiedettä), sen teoriaosuus tulostettiin parina kopiona koulun arkistoon ja kirjastoon. Kun aiheena oli vielä nettipalveluiden suunnittelu, tuntui surkuhupaisalta ettei kukaan koulumme ulkopuolinen voinut vahingossakaan törmätä siihen. Tutkija Hans Roslingin jo vanha (mutta erinomainen, suosittelen!) esitys kehitysmaiden köyhyyden kehityksestä YK:n tilastojen valossa tarjoaa loistavan konkretisoinnin mitä voidaan tehdä pelkällä tilastodatalla JOS sitä on olemassa, saatavilla, analysoitavissa ja vieläpä johtopäätökset esittävissä. Tieteelliset julkaisut ja tutkimukset ovat toki astetta järeämpää sisällöllisesti, joten yksikin tiedonmuru ja oivallus voi tarjota toiselle tutkijalle – tai tavalliselle kansalaiselle – elintärkeän oivalluksen eteenpäin.

Sain kaverilta juuri linkin PLoS one -palveluun, joka on avoin tieteellisten tutkimusten vertaisarviointipalvelu, joka siis panostaa vielä julkaisemattomien tutkimusten työstämiseen avoimen tutkijayhteisön voimin. Mahtavaa – näin sen pitääkin mennä – ohitetaan tarpeetonta byrokratiaa ja hyödynnetään modernia teknologiaa siihen missä se toimii hyvin. Vilkaisun perusteella sekä palvelu että sisältö vaikuttavat korkeatasoisilta ja niin tieteellisiltä, että oma ymmärrys loppui kesken saman tein… Toimintaa pyörittää voittoa tuottamaton organisaatio, jonka tavoitteena on edistää tieteellisen tiedon leviämistä.

Meillä on portaat, koska muuten käveleminen on vaikeaa. Silmälasit mahdollistavat pienen tekstin lukemisen, eikä meidän tulisi mieleenkään vaatia keskiverrolta 80-vuotiaalta vanhukselta raskaiden taakkojen kantamista. Ihmisestä näkee suurinpiirtein ulospäin, minkälaisiin fyysisiin tehtäviin hänestä on. Mutta miten on henkisten ominaisuuksien kanssa? Ikä tuo kokemusta, joka tuo itsevarmuutta, ammattitaitoa ja itsetuntemusta, mutta muilta osin ihmisistä on lähes mahdotonta tietää ulospäin, mitkä ovat heidän yksilölliset henkiset rajansa ja rajoituksensa.

Edelleenkin näkee lehdissä yleisönosastokirjoituksia, joissa syyllistetään yleisesti nuorisoa, pitkäaikaismasentuneita ja työttömiä esimerkiksi siitä, että nämä ovat laiskoja eivätkä halua tehdä töitä. Yrityksissä voidaan antaa ihmisille suorastaan epäinhimillisiä työtaakkoja, koska tietopohjaisen työn määrää ja laatua voi olla todella vaikea hahmottaa. Toisaalta yksittäisen työntekijän henkistä kykyä selvitä olosuhteista ei tiedä kukaan – toisinaan vähiten itse työntekijä, joka saattaa kuvitella että “normaali työntekijä selviäisi näistä.” Toisinaan lakeja tai systeemejä saatetaan suunnitella sellaisella oletuksella, että ihminen olisi kone, joka toimii rationaalisesti, tarkasti tai jopa virheettömästi jos sille maksetaan tarpeeksi.

Danin lopputeesi oli, että jos vielä paremmin hyväksyisimme (yleisen ja yksilöllisen) rajallisuutemme, yhteiskuntaamme voitaisiin suunnitella parempia talouden, terveydenhuollon, hallinnon yms. järjestelmiä. Ne ottaisivat huomioon ihmisten heikkoudet, johdateltavuuden, laiskuuden, putkiaivoisuuden, oman edun tavoittelun ja muutkin inhimilliset piirteemme. Ideaalina lopputuloksena meillä ei olisi vaaleja, jotka eivät kiinnosta ketään, sähköisiä vaalikoneita, joita ei epähuomiossa osatakaan käyttää, pörssijärjestelmiä, jotka ruokkivat ihmisen ahneutta ja riskinottoa, kuluttajille myytäviä säästämismuotoja, joiden riskejä tavallinen ihminen ei pysty sisäistämään, tai koulutusjärjestelmiä, joiden tavoite- ja kilpailuhenkisyys murtaa itsetunnon osalta nuorista.

Täydellinen ihminen on jo täällä. Järjestelmämme eivät vain ole vielä muotoutuneet sen ominaisuuksien mukaiseksi, koska toisinaan ne kuvittelevat että täydellinen ihminen olisi jotain ylevää ja koneen kaltaista.

On olemassa niin erilaisia ihmisiä, että mitään yleistystä ‘oikeasta tavasta’ elää ei voine tehdä. Sellainen yleistys sallittaneen silti, että nykyinen yhteiskunta ja työelämä tarjoavat runsaasti sellaisia elämäntapoja, joissa ihmisten on helppo polttaa itsensä loppuun henkisesti. Itsensä tappaminen työllä ja hektisellä elämällä on toinen ääripää sillä akselilla, jonka toisessa päässä on syrjäytyminen ja passivoituminen. Siihen väliin mahtuu paljon terveellisiä vaihtoehtoja.

Oman burnout-kokemukseni ehkä merkittävin asia oli, että kantapään kautta opin kuuntelemaan itseni eri puolia erikseen ja yhdessä: kehoa, mieltä ja itseäni/sieluani (kumpaa sanaa sitä tykkääkin käyttää). Silloin voi tietää rajansa ja kykynsä vauhdikkaassakin elämässä ja pystyy lepäämään riittävästi aina välillä. “Tunne itsesi”, kehotti perimätiedon mukaan myös antiikin Sokrates.

Hetken lauluna Anna Puu: Linnuton puu.

Eräänä iltana kuuntelin nuoren ystäväni hetkellistä tilitystä. Hän ei yksinkertaisesti voinut ymmärtää vanhempiaan, jotka rakensivat pihasaunan lähiöomakotitalonsa tontille vaikka talossa oli hyvä ja toimiva sauna. “No pitäähän sitä jotain tehdä”, oli kuulemma paras perusteluista. Ekotietoiselle ja tiukkaan rahatalouteen tottuneelle nuorelle oli käsittämätöntä, kuinka vanhemmille mikään ei tunnu riittävän – kun lainat on maksettu ja lapset on lähteneet pesästä, rahalle pitää melkeinpä keksiä käyttökohteita.

Tätä tarinaa vastaan paraikaa Suomessa vierailevan kulutuskriitikko John Naishin kommentti tuntuu ihan mahdolliselta. Taloussanomien haastattelussa Naish sanoo uskovansa, että tämän päivän noin parikymppisissä nuorissa muhii vahva kapinahenki. Se voi purkautua finanssikriisin takia joko mellakointina päättäjiä vastaan tai vähäeleisemmin turhaa kulutusta vastustavana elämäntapana. Suomalaiseen kulttuuriin tuskin kuuluu mellakointi, mutta tuolla suuressa maailmassa talouskokousten yhteyteen organisoidut mellakat ovat jo arkipäivää. Joku tosin ehti jo kommentoida artikkelin perään, että kulutuskriittinen elämäntapa on hippien ja anarkistien hihhulointia, joka ei koske H&M-Ikea-kyllästettyä MTV-sukupolveamme piirunkaan vertaa. Trendikkään ekologisuuden voi kuitata ostamalla shoppailureissun päälle Dieselin luomupaidan ja kulutuskriittisyyden ostamalla halvempaa roinaa – tai superluksusta – varallisuudestaan riippuen.

Olen tässä asiassa valitettavan pessimistinen – valtaosa kansakunnastamme ei ole kovinkaan kulutuskriittistä. Kyse on köyhien, vanhahtavan nuukailukulttuurin ystävien ja tiedostavien kansalaisten harrastuksesta. Shoppailu ja kuluttaminen on yksinkertaisesti liian helppoa, houkuttelevaa, palkitsevaa ja tavallista, jotta sitä jaksaisi aktiivisesti vähentää. Ellei omassa päässä sitten asu pieni nalkuttava maailmanparantajan omatunto.

Juuri suomeksi ilmestyneessä kirjassaan Riittää jo – irti maailmasta jossa kaikkea on ihan liikaa Naish käsittelee ilmiötä monelta kantilta. En ole itse sitä vielä lukenut, mutta kiinnostuin kyllä. Naish tuntuu vierittävän syyn suurelta osin geeneille ja evoluutiopsykologialle, aina keräilijä-metsästäjäkulttuuriin asti. Minua on aina ihan hiukan tökkinyt tämä vertaus/perustelu… ymmärrän kyllä että omistaminen on sellainen primitiivinen vietti, jonka ongelmallisuuteen jokainen 4-vuotias törmää riitaantuessaan leikkikavereidensa kanssa, mutta toimiko esihistoriallinen ihminen todellakin “mulle-kaikkea-niin-paljon-kuin-mahdollista”-metodilla? Pohjois-Amerikan intiaanit olivat keräilijä-metsästäjäkulttuurin vaalijoita, mutta kyllä he ymmärsivät luonnon sietokyvyn päälle. Vai olivatko inkkarit vain poikkeus? Miten esihistoriassa – jos heimo törmäsi vihantaan alueeseen, söivätkö he vain kaiken kunnes se loppui? (Niin-noh, todennäköisesti, koska vaeltavat laumaeläimetkin tekevät niin…) Mutta onko tämä niukkuuden vallitsevuuteen perustuva vietti nykyisen kulutuskulttuurin kantava voima? Kuinka pieni tai suuri on kollektiivisen käyttäytymisen tietoisesti vahvistettu toimintatapa? ‘Normaalius’ on laumaeläin-ihmiselle ehkäpä yksi vahvimmista vieteistä. Ja kun markkinavetoinen mainoskyllästetty yhteiskunta tekee ja kokee normaaliksi ylenpalttisen kuluttamisen, keskivertoyksilö seuraa tätä käyttäytymismallia. Vaatii melkoista sosiaalista selkärankaa kertoa töissä että maksoi television korjaamisesta 250 euroa, vaikka uuden olisi saanut samalla rahalla. Sellaisella toiminnalla saa yleensä joko naurettavan trendi-ekohipin, naivin idealistin tai ääliön maineen. Anteeksi kyynisyyteni.

Onneksi vihreydestä ja ekologisuudesta on tullut taas hetkeksi muotia, ja toivottavasti se tällä kertaa johtaa suurempiin ja pysyvämpiin muutoksiin yhteiskunnassa kuin esim. 70-luvun öljykriisi, jolloin hetken ajan rakennettiin tiiviimpiä taloja kalliin energian pelossa. Ainakin länsimaisesta näkövinkkelistä, on tullut aika hyväksyä että materiassa mitattuna kaikkea on riittävästi. Niukkuuden aika on ohi, yltäkylläisyyden aika on tullut. Kun olosuhteet muuttuvat, tapojen olisi myös hyvä mukautua.

Mutta tapojen muuttaminen on vaikeaa ja hidasta. Mieleen tulee kaverini kertomus, kun olivat yrittäneet ostaa banaaneja italialaisessa kaupassa ilman että olivat pistäneet niitä erikseen muovipussiin. Kassaneiti oli mulkoillut kuollettavasti ja laittanut banaanit pussiin punnitusta ennen, koska niin oli siellä tapana. Ei tapoja sovi muuttaa! Se on ärsyttävää erikoisuudentavoittelua ja minä-olen-parempi-kuin-sinä -ajattelumallin julkituontia, ihan kuten kasvissyönti.

Toinen ilmiö, johon tämä kaikki pohjimmiltaan liittyy vahvasti on onnellisuus. Jos ihminen on täydellisen onnellinen ja tyytyväinen, hän ei kaipaa “piristystä arkeen”, “lohduttavaa shoppailua”, “itsetunnon vahvistusta” tai muuta sijaistoimintoa, jolla karkottaa harmaata mieltään. Onnellisuushan on koettu subjektiivinen mielentila, jolla ei loppujen lopuksi ole mitään tekemistä absoluuttisten olosuhteiden kanssa: toisen ihmisen onnellisuuden aiheuttava tila on toisen mielestä loputon tuska. (Tämä realisoituu masentavan konkreettisesti kun yrittää lohduttaa vakavasta masennuksesta kärsivää ystäväänsä – kun mikään ei vaan tuota onnellisuuden kokemusta.) Hmmh, harhailen ehkä vähän, mutta yritän sanoa että jos ihmiset olisivat onnellisempia ja tyytyväisempiä elämäänsä, heidän olisi ehkä helpompaa luopua turhasta kuluttamisesta. Käsittääkseni tietty osa ihmisistä kokee että kuluttaa liikaa, mutta ei osaa luopua siitä, koska joutuisi luopumaan niin merkittävästä osasta elämäntapaansa: “Olisihan se kiva elää ekologisemmin, mutta miksi kieltäisin itseltäni elämän ilot?” Oma teesini lienee siis, että jos miettii elämänsä todelliset, merkittävät ja pysyvät elämänilot, se uusi taulu-TV tai uusimman ohimenevän trendin mukainen takki eivät välttämättä pääse listalle. Siitä eteenpäin on kyse enää omien hyvinkin tiukkaan juurtuneiden toimintatapojensa muuttamisesta kuvastamaan uutta minäänsä. Naish itse kirjoittaa, että “Riittävyyden valitseminen ei tarkoita itsensä kieltämistä.” Olen samaa mieltä. Itsensä kieltämisellä ei saavuta pysyvää hyvää. Pitää ensin haluta muutosta, ja jos niin ei koe, niin sittenhän ei koe. Kuoleepahan ainakin tyytyväisenä itseensä.

Koska nautin suuresti joistain kaupungin eduista, itse en ajatellut hypätä takaisin maalle -suuntauksen airueeksi. Mutta se ken kokee haluja, voi vilkaista lyhyen reportaasin Planet Greenistä siitä, kuinka alemman keskiluokkainen amerikkalaisperhe vaihtaa ainaisen kituutuksen onnellisuuteen: 6500 dollaria riittää vuosituloiksi perheelle, jos elää maalla ja kasvattaa suuren osan ruoastaan itse.

Raha ei ole pahasta. Kulutus ei ole pahasta. Tavara ei ole pahasta. Materiasta pitäminen ei ole pahasta. Luonnonvarojen hyödyntäminen ihmisen onnellisuuden ja kehittymisen tavoittelemiseksi ei ole pahasta. Mutta luonnon kantokyvyn ylittäminen on pirun tyhmää.

Kuinka valtava ero onkaan seuraavissa kahdessa elämänasenteessa: “Minä pärjään kyllä kaikissa tilanteissa, kunhan teen parhaani ja olen oma itseni” ja “Minä pärjään kyllä kaikissa tilanteissa, sillä asioilla on tapana järjestyä”. Ulkoisesti ihmisestä ei välttämättä näe kumpaan ajatteluun hän on kallellaan, sillä monet meistä kykenevät pitämään ajatuksensa näkymättömissä arjessaan ja tässä on kyse on lähinnä suhtautumisesta – ei pelkästään teoista.

Otetaan konkreettinen esimerkki. Voin lähteä yksin johonkin kivaan tapahtumaan ja olettaa löytäväni seuraa joko koska 1) olen riittävän sosiaalinen että pystyn tutustumaan uusiin ihmisiin ja puolituttuihin tai koska 2) siellä on kuitenkin joku tuttu tai jotenkin tutustun ihmisiin sattumalta.

Itse elin pitkään ensimmäisen filosofian mukaan (ja kuvitellut silti suhtautuvani elämään rennosti). Siinä saa tehdä todella paljon töitä. Iso osa mitä elämässä saadaan tai tapahtuu, on suoraan tai välillisesti omien tekojen vaikutuksen alaista. Työmäärä kasvaa kovasti tilanteissa, joissa ei tiedä elämänsä suuntaa, koska silloin voi tuntua tärkeältä pitää portteja auki useampaan suuntaan: jos laiskuuttaan jättäisi jonkun kivan tai järkevän mahdollisuuden käyttämättä, sehän melkein tarkoittaisi sen aktiivista sulkemista.

Luottamalla elämän tapaan järjestyä itsekseenkin, oma rooli siinä pienenee terveellä tavalla. Ei tarvitse tehdä, jotta jotain seuraisi, vaan voi luottaa siihen että elämä tapahtuu kyllä. En tarkoita että lopettaisi elämisen, vaan päinvastoin silloin on vapaa tekemään asioita koska haluaa. Tällöin elämä ei välttämättä aina tapahdu sillä tahdilla tai tavalla kuin itse oli mielessään suunnitellut, mutta se ei liene olennaisinta. Elämän pakottaminen etukäteen suunniteltuun muottiin on ylipäätänsä aika hankala lähtökohta, sillä niin paljon on sattumanvaraista. Hauskaa Stranger than fiction -elokuvaa mukaillen: jos olet elämäsi päähenkilö, juoni löytää luoksesi jopa vaikka istuisit neljän seinän sisällä. (Elokuvassa kotona piileskelevän miehen taloa tullaan vahingossa purkamaan, joten hän joutuu etsimään yösijaa kaverinsa luota.)

Skotlannin yliopistossa vertailtiin henkiparantajan ja ammattinäyttelijän hoitojen vaikutusta kroonista astmaa sairastaviin. Hoidettavat tiesivät järjestelyistä, mutta eivät parantajan aitoutta. Vanha charmikas ammattinäyttelijä eläytyi parantajan rooliinsa niin hyvin, että hänen potilaansa paranivat jopa hitusen paremmin kuin aidon parantajan! Merkittävää silti, että molemmat ryhmät kokivat terveytensä kohentumista.

Amerikassa Houstonissa mentiin paljon pidemmälle ihmisten käyttämisessä koe-eläiminä. Vaikeasta polvikivusta kärsiville (sairautta ei ohjelmassa määritelty tarkemmin) tehtiin joko oikea tähystysleikkaus tai valeleikkaus kaikkine siihen vaikuttavine asioineen. Valepotilaiden leikkaushaavat, nukutus ja operaation kesto olivat aidot, mutta polven sisälle ei koskettu. Tulos oli yllättävän dramaattinen – potilaat parantuivat riippumatta ryhmästään. Ohjelmassa haastateltiin yhtä potilasta 7 vuotta valeleikkauksen jälkeen, ja hän oli parantunut pysyvästi. Useilla valepotilailla oli vaikeuksia uskoa, että juuri heitä ei oltukaan leikattu oikesti.

Parkinsonin tautia tutkiva ryhmä oli pystynyt (sattumalta) löytämään jotain, mikä heidän mielestään voi olla itseparantumisen fysiologinen avaintekijä: dopamiini. Verrokkiryhmälle ei annettu mitään hoitoa, kun taas toinen ryhmä sai lääkäriltä lääkettä (suolaliuosta) suoraan pistoksena suoneen. Pistoksen saaneiden aivot erittivät suuren määrän dopamiinia, jota erittyy normaalisti aivoissa mm. kun ihminen odottaa jotain hyvää tapahtuvaksi. Tässä tapauksessa aine oli myös suora lääke Parkinsonin tautiin. Tutkijat epäilivät että dopamiini olisi alullepaneva voima myös muissa itseparantumismekanismeissa, mutta sen asian tutkimukset olivat vasta edessä.

Kuten aina tällaisissa dokumenteissa, herää epäilyksiä ja kysymyksiä tutkimusten objektiivisuudesta ja potilaiden todellisesta parantumisesta. Mutta ohjelma ja sen juontaja-tutkija vaikuttivat kyllä skeptisen tieteellisiltä, joten uskaltaisin nyt luottaa että tuloksia ei ole siloteltu. Tosin, olisi kätevää jos kaikki tieteelliset tutkimukset julkaistaisiin avoimesti netissä.

Wikipediassa sen sijaan aihetta käsitellään placebo-efektin osalta aika eri valossa. Sen artikkelin mukaan koko ilmiöstä ollaan vielä hyvin eri mieltä, ja vain 30% väestöstä on taipumus parantua tai vaikuttua ilmiön takia. Myöskään vaikutukset eivät ole pysyviä, vaan unohtuvat ajan kuluessa ja haalistaessa muistot. Tuntuu kuin teksti olisi aika vahvasti eri linjoilla dokumentin sisällön kanssa, mutta voi olla että juuri viime vuosina aiheesta on saatu lisää ymmärrystä. TV-dokumentti oli käsittääkseni vuoden 2007 brittiläistä tuotantoa. Taannoisessa Geo-lehdessä (en valitettavasti muista lehden numeroa, ehkä 2/2008) ollut artikkeli itseparantumisen mekanismeista halusikin juuri erotella ilmiön kahteen ryhmään, joista toinen olisi tämä vanha lumelääkkeen ottamiseen pohjautuva lumevaikutus, ja toinen lääkäri-potilas-hoitosuhteeseen perustuva hoivavaikutus.

Tjaa-a. Eli vanha vitsi lääkkeen toimivuuden ja pahan maun suhteesta ei ehkä enää toimi. Nyttemmin kuuluu kysyä, että välittikö se lääkäri sinusta oikeasti?

Edellisessä blogauksessani kirjoitin ihmisoikeusjulistus-projektista, jonka takana on Elders. Tarinan mukaan ryhmä sai alkunsa kun Peter Gabriel keskusteli Richard Bransonin (Virgin-yhtiöiden omistaja-miljardööri) kanssa vuonna 1999. Heidän visionaan oli muodostaa globaalille kylällemme perinteinen ‘kylänvanhimmat’, joka voisi viisaudellaan ja elämänkokemuksellaan ratkaista yhteisöjen ongelmia. Vuonna 2001 idea esiteltiin Nelson Mandelalle ja Graça Machelille, joista Mandela innostui asiasta heti ja sai houkuteltua muutkin mukaan. Lisäksi mukaan on valittu/päätynyt kourallinen vaikutusvaltaisia ihmisiä eri puolilta maailmaa, yhteensä täysi tusina. Ryhmällä on kolme päätavoitetta: Tarjota keinoja konfliktien rauhanomaiseen ratkaisuun, etsiä uusia näkökulmia jumiutuneisiin globaaleihin ongelmiin sekä ‘jakaa viisautta’ ruohonjuuritasolla. Viimeisin järjestön toimenpide vaikuttaisi olevan kannanotto Zimbabwen kriisiin. Saa nähdä tuleeko tästä järjestöstä vielä oikeasti vaikutusvaltainen. Media on raportoinut heistä kyllä hiukan, mutta varsinaiset konkreettiset hyödyt ovat käsittääkseni vielä toteutumatta. Tällä saralla ei voine odottaa ihmeitä tapahtuvan hetkessä.

Naivia unelmointia rauhanomaisesta maailmasta tai ei, minuun tämän ryhmän syntyminen teki pienen vaikutuksen. Olen aina fanittanut ajatuksellisesti afrikkalaista perinnettä kylänvanhimmista ja surkutellut Suomeenkin syntynyttä juopaa “vanhojen” ja “elinvoimaisten nuorten” välille. Suomessa ei oikeasti arvosteta vanhuksia kovin paljoa. Maailman rakenteet ja teknologia muuttuvat sellaista vauhtia, että vanhojen ihmisten opit eivät enää tunnu pätevän. Päinvastoin tuntuu siltä että he jarruttaisivat positiivista kehitystä vastustaessaan kaikenlaisia asioita, aina uskonnollisista perinteistä, mummonmarkasta, vaatetuksesta ja trendeistä nykymusiikkiin asti (joka on hirveää mökää, toista se oli Tapio Rautavaaran aikaan). Lisäksi vanhukset ovat hitaita. Äärettömän hitaita. Kassajonossakin pitää kaivaa pennosia kukkaronpohjalta. Kaivaa. Pitkään. Ja vielä rupatella myyjän kanssa joutavia säästä. Kalliitakin ne ovat, eläkkeiden pienuutta valittamassa ja intensiivistä ja laadukasta hoitoa vaatimassa.

Vanhuus koetaan taakaksi ihmiselle, sukulaisille ja yhteiskunnalle, ja tämä ajatusmaailma on omaksuttu niin hyvin että jopa vanhukset itse ajattelevat näin. He yrittävät pysyä pois tieltä, olla häiritsemättä. Aika surullista. Tommy Hellsten määrittelee osaltaan asiaa niin, että ‘elämme kulttuurissa joka kieltää ihmisyyteen kuuluvan heikkouden ja rakkauden tarpeen’.

Modernin maailman vauhtisokeuden keskellä meillä ei osata arvostaa sitä hyvää, mitä vanhuus tuo mukanaan: elämänkokemusta ja -viisautta, rauhallisuutta, asioihin keskittymistä, tärkeysjärjestyksen näkemistä. Tietenkään kaikilla vanhuksilla ei ole näitä ominaisuuksia, mutta suurella enemmistöllä on ihan riittävästi. Yhtä turhaa kuin haukkua koko nuoriso muutaman häirikön takia, on typistää vanhukset seniileiksi, elämään katkeroituneiksi muumioiksi, joiden ainoa hupi on seurata saippuaa niin televisiosta kuin lehdistä.

Tamperelainen sukupolviteatteria tekevä Teatteri Siperia teki sukupolvien välisestä kommunikaatio-ongelmasta loistavan näytelmän Kaikki se rakkaus mikä sinulle kuuluu. Näytelmässä oli mahtava kohtaus, jossa sukupolvien edustajat antoivat toisilleen lahjoja. En pysty muistamaan kohtausta tarkkaan, mutta periaatteena oli että kukaan vastaanottaja ei kyennyt näkemään lahjaa arvokkaana ja samana, mitä antaja tarkoitti. Tuntuuko tutulta kenellekään muulle 70-luvun lapselle? Kuinka mummo aina tuputtaa ruokaa, koska hänen elämästään ruokaa puuttui, ja omat vanhemmat tavaroita, koska heidän elämä ei ollut yltäkylläistä materiassa piehtaroimista vaan kituuttamista. Entä kuinka moni aikuinenkaan osaa oikeasti arvostaa itsenäisyyttä? (Esimerkit omia, näytelmässä oli paremmat…)

Omien, sinänsä vajavaisten kokemusteni perusteella, toisissa suvuissa eri sukupolvien rikkaudet on ymmärretty paremmin ja toisissa ei sitten lainkaan. Olisi tyhmää syyttää ketään yksilöä tai sukupolvea tästä tilanteesta, sillä loppujen lopuksi asiat ovat vain menneet niin kuin ovat. Sota-aika, rakennemuutos, kaupungistuminen, teknologistuminen, yksilön itsenäisyyttä korostava kulttuuri, rankat ihmiskohtalot… kaikenlaiset syyt ovat pikkuhiljaa muokanneet suomalaista ilmapiiriä.

Onneksi tuntuu siltä, että asiaan ollaan pikku hiljaa heräämässä. Vai olisiko kyseessä vain oma kasvamiseni aikuisuuteen ja sitä kautta näkemään asioita laajemmin?