Olen puhtaasta mielenkiinnosta mennyt istumaan luennoille yhteiskuntatieteiden filosofisista perusteista. Laitan ainakin osan oppimiskirjan pohdinnoista tänne – ties vaikka joku toinenkin kurssilaisista eksyisi tänne.
Tämä kurssi on ensimmäinen kosketukseni yhteiskuntatieteisiin, joten olen todellakin kurssin noviisi. Luennon aloitus oli suorastaan ilahduttava, sillä luennoitsija Mäki-Kulmalan lupsakka huumori viihdytti sopivasti ja esiintyminen oli sisällöltään miellyttävää seurattavaa. Itse myös pidän pohdiskelusta ja asioiden syy-seuraus-suhteiden pohdiskelusta historian keinoin.
Ihan aluksi on tarkistettava yksi asia – mitä yhteiskuntatieteet edes tarkoittavat? Siitä en ollut lukenut halaistua sanaa ennen ensimmäistä luentoa, joten netti saa tarjota tietojaan. Yhteiskuntatieteet on joustavasti määritelty yleistermi tieteenaloille aina aluetieteistä yhteiskuntahistoriaan. Nimensä mukaan ne tutkivat yhteiskuntaa ja sen ilmiöitä. Esimerkiksi oikeustiede poislukeutuu siksi, ettei se tutki aihettaan yhteiskunnallisena vaan normatiivisena ilmiönä. Historiallisesti yhteiskuntatieteet syntyivät 1700-luvun lopulla, vaikuttiminaan mm. valistusaika, luonnontieteiden kehitys ja irrottautuminen yhteiskuntajärjestyksestä jumalan ylhäältäpäin asettamana ‘luonnonlakina’.
Filosofia on hiukan kun raapiminen. Sitten kun kutittaa, raavitaan.
(Kerrotaan Wittgensteinin sanoneen)
Luennon kiinnostavin ajatus oli sen pitkään pedatussa peruskysymyksessä: mihin oikea tiede tarvitsee filosofiaa? Jo yhteiskuntatieteiden ‘isä’ Auguste Comte (1798-1857) esitti filosofian olevan ihmiskunnan välivaihe matkalla kohti tieteen ja tekniikan hallitsemaa aikuisuutta. Oikea tiedehän ratkoo ongelmia, tutkii ja kehittyy – tuottaen lisää todistettua ja toistettavissa olevaa tutkimustietoa. Mäkikulmalan esittämä vastaus kysymykseen on metaforallinen itse ajattelulle ja sen paikalle ihmiselämässä: kriisiaikoina. Kun perusta pettää, on pakko kyseenalaista vanhat totuudet. Voidaan ajatella, että tiede kehittyy melko tasaisenvarmasti kunnes se kohtaa nykyisen tietämyksensä rajat. Äärimmäisenä esimerkkinä vaikka kvanttitiede, joka ei ollut ensimmäisille löytäjilleen helppo pala vaan uhmasi senhetkisiä peruskäsityksiä fysiikasta ja maailman rakentumisesta. Filosofia oli tässäkin tilanteessa tapa jäsentää maailmaa uusiksi pohdiskelun, kyseenalaistamisen ja kylmän rationaalisen ajattelun avulla. Tämä on mielestäni todella kaunis määritelmä filosofialle itselleen.
Mieleen tulee myös teoria (jonka kirjoittajaa en millään muista), että yhteiskuntamuoto ei voi varsinaisesti kehittyä muuten kuin mullistusten kautta: ei ole mahdollista vaihtaa diktaturismista demokratiaan ilman suurta rysäystä ja kipuilua, ja juuri silloin on suurin tarve kyseenalaistaa kaikki vanha ja luoda uusi yhteinen pohja. Voisiko tämän laajentaa kaikkiin tieteisiin tai elämään? Voiko todellista kehitystä tapahtua ilman kriisejä? Pikaisesti pohdittuna voisin väittää, että suuret käännekohdat elämässäni nojautuvat kriiseihin, jotka on ollut pakko ratkaista pohdinnan myötä. Tuntuu silti väärältä sanoa, ettei ‘rauhanajan’ hidas kehitykseni olisi ollut aitoa kehitystä. Ehkä tarvitsemme molempia.
